Energiateollisuus ry kiittää mahdollisuudesta lausua asiasta
Toisin kuin arviomuistion luvussa 8.4 annetaan ymmärtää, johtojen sijoittamisesta sopiessa ei sovita tekniikasta eikä sijoittamisoikeus oikeuta vaaran aiheuttamiseen.
Jokaisen maanomistajan kanssa sovitaan aina erikseen pysyvästä paikasta pysyvälle infrastruktuurille ja sen yhteydessä tai jälkeen sovitaan toteutustavasta ja aikataulusta. Erilaisia sijoittamispaikkoja ja paikkoja, joissa sijoittaminen on tehtävä erittäin huolella on lukemattomia eivätkä rata-alueet ole tässä erityinen poikkeus.
Arviomuistion 8.4. luvun mukaan ratalain 36 §:n ja yksityistielain 30 §:n 1 momentin soveltamisen välinen suhde on nykyisin epäselvä. Arviomuistion mukaan ”sääntelyä tulisi radanpidon ja rautatieliikenteen turvallisuuden vuoksi muuttaa ja selkeyttää niin, että rataverkon haltija sopii muun kuin radanpitoon liittyvän johdon ym. sijoittamisesta rautatiealueelle kaikissa tilanteissa eli myös silloin, kun rautatiealueelle on perustettu yksityistielain mukainen tieoikeus.” Yksityistielaki ei ole eikä sen tule olla toissijainen suhteessa väylälakeihin. Johtojen ja laitteiden sijoittamisessa sekä Väyläviraston että yksityistien tieosakkaiden näkemykset toisen infrastruktuurin sijoittamismahdollisuuksista ja yhteensovittamisesta ovat heidän hallinnassaan olevien alueiden ja vastuullaan olevan infrastruktuurin osalta välttämättömiä.
Väyläalueella ei ole eikä sillä tule olla lailla säädettyä erityisasemaa suhteessa muihin alueisiin. Väyläalueet on otettu tiettyyn vaativaan käyttöön, mutta milläkään toimijalla, kiinteistön omistajalla tai alueen haltijalla ei tule olla oikeutta pysäyttää Suomen infrastruktuurin kehittämistä. Tästä syystä yhdyskuntaa tai kiinteistöä palvelevien johtojen ja niihin liittyvien vähäisten laitteiden ja rakennelmien sijoittamiselle ja pysyttämiselle on olemassa lakiin perustuva oikeus.
Kuten Väyläviraston arviomuistion kohdassa 8.4 todetaan, johtojen ja laitteiden sijoittaminen rata-alueelle tulee ratalain (110/2007) 36 §:n mukaan ensisijaisesti tehdä sopimalla maanomistajan ja alueen haltijan kanssa. Mikäli sijoittamisesta ei päästä sopimukseen, toimenpiteen tarvitsija voi saman pykälän mukaan kuitenkin erityislainsäädännön, kuten maankäyttö- ja rakennuslain 161 §:n 1 momentin (nykyinen rakentamislain 131 §:n 1 momentti), perusteella hankkia oikeuden toimenpiteeseen. Rakentamislain 131 §:n 1 momentin mukaan sijoittamisesta päättää kunnan rakennusvalvontaviranomainen, ellei sijoittamisesta ole sovittu kiinteistön omistajan ja haltijan kanssa. Näin ollen, jos sijoittamisesta ei päästä sopimukseen, voidaan infrastruktuurin sijoittaminen toteuttaa ratalain sijaan rakentamislain 131 §:n mukaisesti kunnan rakennusvalvontaviranomaisen päätöksellä.
On keskeistä huomioida, että rakennusvalvontaviranomaisen antaessa luvan johtojen ja laitteiden sijoittamiseen, johtoja ja laitteita ei tällöinkään voida sijoittaa vapaasti vaarantaen rautatieliikennettä tai infrastruktuuria. Ennen kuin rakennusvalvontaviranomainen päättää sijoittamisesta, osapuolet ottavat tosiasiallisesti kantaa siihen, mikä tai mitkä kohdat soveltuvat käytettäväksi johtojen pysyvään sijoittamiseen. Rakennusvalvonta, kuultuaan osapuolia, myöntää pysyvän sijoitusluvan soveltuvalle paikalle, josta ei aiheudu kiinteistön omistajalle tai alueen haltijalle kohtuutonta haittaa. Näin ollen infrastruktuurin sijoittamiselle rautatiealueelle ei lain mukaan tarvita Väyläviraston suostumusta eikä sijoittajalla myöskään yllä mainitun perusteella tule olla velvollisuutta sopia sijoittamisesta Väyläviraston kanssa.
Kun töitä ja sijoittamista lähdetään valmistelemaan, tulee luonnollisesti huomioida alueen erityispiirteet ja turvallisuus. Tässä päteekin Väyläviraston erittäin kattavat turvallisuusohjeet (muun muassa https://vayla.fi/palveluntuottajat/ohjeluettelo). Sijoittaminen ei siis missään vaiheessa ole villiä tai turvallisuutta vaarantavaa, eikä Väyläviraston näin tarvitse olla vastuussa sijoittamista koskevasta prosessista.
Liikennejärjestelmästä ja maanteistä annetun lain (503/2005) siirto-, suojaamis- ja poistamisvelvoitetta koskeva säännös on ristiriidassa muiden alueiden käytäntöjen sekä muun lainsäädännön kanssa
Liikennejärjestelmästä ja maanteistä annetun lain 42 b §:n mukaan, jos elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus katsoo, että tien siirtäminen, parantaminen tai muu tienpito edellyttää tiealueella tämän lain nojalla sijoitetun rakenteen, rakennelman tai laitteen suojaamista, siirtämistä tai poistamista, rakenteen, laitteen tai rakennelman omistaja vastaa toimenpiteestä.
Yllä mainittu säännös on ristiriidassa muita alueita koskevan lainsäädännön kanssa. Esimerkiksi alueidenkäyttölain 89 §:ssä, joka koskee yleisellä alueella sijaitsevien johtojen, laitteiden ja rakennelmien siirtämistä ja siirtokustannuksia, siirtokustannuksista määrätään seuraavaa:
”se, jonka vastuulla yleisten alueiden toteuttaminen on, vastaa siirtokustannuksista, jollei ole kohtuullista edellyttää johdon, laitteen tai rakennelman omistajan tai haltijan vastaavan siirtokustannuksista kokonaan tai osittain taikka jollei siirtokustannusten jaosta ole toisin sovittu.”
Säännöksen mukaan se, jonka vastuulla yleisten alueiden toteuttaminen on, vastaa lähtökohtaisesti siirtokustannuksista, mutta kyseinen säännös mahdollistaa myös esimerkiksi erilaiset ikähyvitykset ja infraomistajan saaman hyödyn huomioimisen siirtokustannuksia alentavana tekijänä.
Lisäksi rakennetun sähkölaitteiston siirroista koituvien kustannusten kustannusvastuullisuutta määrittävän sähköturvallisuuslain 113 §:n mukaan:
”jos sähkölaitteiston tai sen osan rakennustöiden aloittamisen jälkeen sen läheisyyteen on rakennettu tai tulee rakennettavaksi maantie, kulkuväylä, rautatie, lentokenttä, kaasu-, vesi- tai muu vastaava johto taikka rakennus tai muu rakennelma siten, että sähkölaitteistoa on yleisen turvallisuuden vuoksi tai laitteiston suojaamiseksi siirrettävä tai muutettava, sähkölaitteiston omistaja on velvollinen suorittamaan tarpeelliset muutokset. Siitä aiheutuvat kustannukset on kuitenkin tien, väylän, lentokentän, johdon, rakennuksen tai rakennelman omistajan korvattava.”
Kyseisen säännöksen mukaan siirtokustannukset korvaisi, ellei muuta ole sovittu, sen rakennuksen tai rakennelman omistaja, jonka takia muutostyö tehtäisiin.
Maantie on ainoa alue, jolla muun infrastruktuurin ja toisen osapuolen kustannuksella voi, voimassa olevan lain mukaan, aloitteellinen ja siirrosta hyötyvä osapuoli siirrättää kustannuksitta toisen osapuolen pysyväksi tarkoitettua yhteiskunnallista infrastruktuuria. Tätä voidaan pitää ongelmallisena, sillä viranomainen on nimenomaisesti osoittanut yhteiskuntaa palvelevalle pysyväksi tarkoitetulle infrastruktuurille tämän luvanvaraisen paikan. Viranomaisen tulee maanteillä sijaitsevien johtojen, laitteiden ja rakennelmien siirtokustannusten osalta kantaa vastuunsa, kuten muillakin alueilla. Väyläalueista vastuullisilla tahoilla on myös mahdollisuus aktiivisesti etsiä ja esittää hyviä sijoittamispaikkoja väylän alueilta pysyvälle muuta yhteiskuntaa palvelevalle infrastruktuurille, jolloin alueen haltija myös välttyy ylimääräisiltä siirtokustannuksilta muutostöissään.
Asiantuntijamme tällä aihealueella
