Yksi tämän vuoden merkittävimmistä lainsäädäntöhankkeista on teollisuuspäästödirektiivin saattaminen osaksi Suomen lainsäädäntöä. Direktiivi asettaa suurille polttolaitoksille muun muassa uudet, tiukemmat päästörajat. Ajatus direktiivin taustalla on sinänsä hyvä ja kaunis. Keskeisenä tavoitteena on nimittäin vähentää vaikutuksia ympäristöön ja ihmisten terveyteen. Ainut vaan, että Suomen laitokset vähensivät jo 90-luvulla päästöjään ja nykyisellään laitokset toimivat päästörajojen alapuolella. Kaupunki-ilmanlaatumme on hyvä lukuun ottamatta keväistä katupölyongelmaa. Näin ei kuitenkaan ole kaikkialla Euroopassa ja siksi direktiivi säädettiin. Tosin oikeastaan kyse on päivityksestä kymmenen vuotta sitten annettuun direktiivin.

Uudistuksen myötä myös vahvistettiin laitosten velvoitetta käyttää parasta käytettävissä olevaa tekniikka. Kuin painottaakseen tätä vaatimusta, direktiiviin laitettiin vähimmäispäästörajat kyseisistä tekniikkakuvauksista. Vaikka periaate teknisen kehityksen hyödyntämisestä kuulostaa hienolta, siihen kytkeytyy ongelmallinen oletus. Harva ymmärtää, että polttolaitosten päästöjenvähennysmenetelmät joudutaan lyömään lukkoon jo suunnitteluvaiheessa. Jälkikäteen tehdyt prosessimuutokset ovat monimutkaisia ja joissakin tapauksissa jopa toteuttamiskelvottomia. Joskus ahdas laitostontti tai olemassa olevat rakenteet estävät puhdistinlaitteiden lisäämisen. Ongelma ei rajoitu vain vanhoihin laitoksiin. 

Ajan kanssa ongelmakohtiin löytyisi ratkaisu, mutta tätäpä ei direktiivi salli. Uudet päästörajat pitää olla käytössä alle kolmessa vuodessa, jos laitosta kohdellaan tiukimman mukaan. Tämä on melkoinen vaatimus, sillä investointien suunnittelu ja toteutus kestää hetken. Hieman toisenlainen aikatauluongelma liittyy siihen, että täysin kelvollinen polttolaitos saatetaan joutua purkamaan ennen aikojaan. 

Ymmärrystä ongelmalle on löytynyt harvinaisen vähän. Ehkä maallikon korvaan kattilayksikön vaihtaminen kuulostaa pikkujutulta. Näin ei kuitenkaan ole, kun kerrostalonkokoinen kattila uusitaan. Materiaalivirrat ovat valtavia ja saavutettava hyöty tuskin korvaa sitä luonnonvarojen haaskaamista, johon projektissa joudutaan. Vielä tänä päivänä materiaalitehokkuus ja luonnonvarojen säästäminen ei ole painava argumentti, mutta ehkä joskus ensi vuosikymmenellä. 

Nähtäväksi jää, aiheuttaako tekniikan kehittyminen jatkossakin vastaavia ongelmia. Tulemme nimittäin aina olemaan siinä tilanteessa, että laitokset ovat osittain vanhentuneita. Tämä ei tarkoita sitä, että laitoksemme olisivat huonoja saatika vaarallisia. Laitoksemme eivät vain ole uusimman tekniikanmukaisia. Onko tämä sitten riittävä peruste vaatia järeitä miljoonainvestointeja? Mielestäni ei. Lienee itsestään selvää, että tarpeeton uusiminen aiheuttaa rahanmenoa, joka heijastuu väistämättä energianhintaan ja kuntatalouteen. Direktiivin vaikutuksia investointiympäristön ennustettavuuteen en uskalla edes pohtia. Ympäristövaikutukset Suomessa tulikin jo todettua ensimmäisessä kappaleessa.

Ongelmaan on tarjolla vähäistä lievitystä ja riippuu kansallisista päätöksistä, missä laajuudessa direktiivin tulkintavapaudet hyödynnetään. Suomalainen energiajärjestelmä eroaa eurooppalaisesta ja tarvitsemme joustoa tulkintoihin.